Montesquieusta lähtien vallan kolmijako on ollut vallitseva käytäntö länsimaissa. Kuitenkin on syytä palauttaa mieleen, että vallan kolmijako-oppi keskittyy valtiovaltaan ja jättää sivuun muita vallan muotoja, jotka ovat tärkeitä yhteiskunnan terveen kehityksen kannalta. Yhteiskunta on monimutkainen verkko interpersoonallisia ja instituutioiden välisiä suhteita, jotka muodostavat moniulotteisen kokonaisuuden.

Pohjoismaissa usein valtio ja yhteiskunta menevät käsitteenä sekaisin. Tämä johtuu mahdollisesti siitä, että vahvasta kansalaisyhteiskunnasta huolimatta, melkein kaikki yhteiskunnan toimijat ovat vahvasti alistettuja valtiovaltaan. En analysoi tässä kirjoituksessa, mistä tämä tilanne johtuu. Minulla ei ole siihen riittävästi tietoa, mutta se epäilemättä olisi mielenkiintoinen tutkimuskohde.

Hyvinvoiva yhteiskunta on verrattavissa shakkipeliin, jossa erilaiset nappulat vaikuttavat eri ruutuihin ja niiden vaikutuspiirit menevät osittain päällekkäin ja osittain erikseen. Jokainen nappula on luonteensa ja asemansa takia erilainen, eikä mikään niistä yksistään riitä pelin kulkua varten. Ei edes kuningas, sillä jos pelilautaan jää vain kuninkaat peli päättyy remissiin.

Hallintovallan kolmijako-oppi havaitsee, ettei valtaa kannata keskittää yhteen kaikkivaltiaaseen tekijään ja sen takia jakaa valtiovallan kolmeen eri elimeen, joiden vaikutuspiirit ovat toisaalta selkeästi rajoitettuja mutta samalla kohtaavat keskenään. Kuitenkin, kolmijako jää lyhyeksi eikä suojaa kunnolla yhteiskuntaa esim. valtion ylivallasta.

Yhteiskunnassa tulee olla muitakin vahvoja itsenäisiä instituutioita, jotka rikastuttavat panoksellaan kokonaisuutta ja samalla rajaavat sekä valtion että muiden ei-valtiollisten instituutioiden vaikutusvaltaa. Esimerkki sellaisista ovat mm. yliopistot, lehdistö, älymystö, tieteet jne. Vaikka ne eivät pärjäisi ilman valtiota, niillä pitää olla riittävää autonomiaa muuttuvasta poliittisessa ilmapiirissä, jotta ne voisivat täytettyä hyvin niiden yhteiskunnallista roolia.

Uskonnolliset yhteisöt, ja länsimaissa erityisesti kristilliset kirkot, ovat keskeisessä asemassa vallan hajauttamisen kannalta. Politiikan ja päivän bisnesten ulkopuolella, ne voivat toimia moraalisena kompassina ja palauttaa arkeen pyhyyden, lähimmäisen rakkauden ja liturgisen elämän tärkeyttä. Jälleen kerran, niidenkään ei tule täyttää näitä tavoitteita monopolioasemasta käsin, vaan vuorovaikutuksessa muidenkin instituutioiden kanssa. Esim. kirkkojen rooli olisi hyvin erilainen ilman niiden kulttuurista ja filosofista pääomaa.

Kuitenkin uskonnollisilla yhteisöillä ja valtioilla on kautta historia ollut vahvasti himokas keskinäinen viehätys. Valtiot ja Kirkot ovat naimisissa olevat naapurit, jotka näkevät kuinka vihreää on aidan toisella puolella ja uneksivat siitä, kuinka paljon voisivat saada aikaan, jos ne saisivat olla yhdessä. Ongelma on, että tie siihen kulkee haureuden kanssa.

Tämä kiusaus ei tule vain uskonnollisille yhteisöille, vaan ovathan valtiot kautta historiaa sortuneet tähän kosiskeluun. Jos uskonto saadaan puolelleen se voi pyhittää valtion tavoitteet, keskeiset toimijat, menetelmät yms. Faarao on paljon vahvempi, jos se sattuu olemaan Ra’n poika. Aleksanteri Suuresta tuli suurempi kun hänen isänsä muuttui Makedonian Filippoksesta Olympoksen Zeukseen. Keisaripapismin kiusaus on yllättävän pysyvä kaikille uskonnoille ja hallintomuodoille. Sattuu Kolumbusta edeltävästä Amerikasta löytymään esimerkiksi Qapaq Inq, joka oli Inkavaltakunnan jumalakuningas. Se on ollut keskeinen tekijä ortodoksisten kirkkojen syntymässä. Japanista kirkkovaltioon, kaikkialla uskonto ja politiikka ovat olleet vuorovaikutussuhteissa, joissa lopulta mentiin naapurisänkyyn. Mutta himon jälkeen herää krapulaan ja huomaa, ettei naapurin piha niin vihreä ollutkaan.

Kristinuskossa on ainakin se poikkeus, että siinä perustaja oli aika selkeä tässä asiassa: ”antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu”. Opetus ei suinkaan suojaa kirkkoja alistumisesta tähän syntiin, mutta ainakin niissä ymmärretään, että kyseessä on synti. Tämä on poikkeuksellinen, sillä melkein kaikissa muissa uskonnoissa se ei sitä ole. Itse asiassa useassakin tapauksessa uskonto nimenomaan vaatii, että näin tulisi olla. Malliesimerkki tästä on Islam.

Post-kristillisessä reformoidussa maassa voi olla taipumus lukea tästä teemasta ja pyöritellä mielessä mielikuvia katolisesta keskiajasta tai nykypäivän Lähi-idän teokratioista. Onhan meillä sentään täällä asiat hyvin ja kunnioitetaan kirkon ja valtion itsenäisyyttä. Vai kunnioitetaanko?

Suomessa on kaksi valtion kirkkoa, niiden papit ovat virkamiehiä, kirkon toimintaa ohjaa eduskunnan säätämä kirkkolaki sekä sen sisäiset säädökset, joita säädetään hallintojärjestelmällä, jossa ruohonjuuritason vaaleissa on poliittisia puolueita (paradoksaalisesti kristillisdemokraatteja lukuun ottamatta), eksklusiivinen verotusoikeus, 2016 asti yhteisöverossa oli oma osuus valtion kirkoille jne. Tietysti nämä ovat kaikki monimutkaisia teemoja, ja niihin liittyy paljon hyviä puolia. Valtionkirkothan hoitavat hautaustoimintaa ja ylläpitävät kivikirkot pystyssä (joskin tyhjillään). Ja onhan yhteiskunnan kannalta tärkeä, että kansankirkolla on vahva asema, mikä ei voisi saavuttaa ilman valtion tukea.

 Näin se varmasti onkin. Mutta kysymys on, minne sinä vetäisit rajan? Missä vaiheessa kirkosta tulee niin politisoitunut elin, että se ei enää täytä sen yhteiskunnallisia tehtäviä, joihin perustuvat sen erityisasema ja sen saama tuki? Mielestäni silloin, kun kirkko (tai mikä tahansa muu uskonto) lähtee väristämään omia oppejaan uusien poliittisten aatteiden tyydyttämiseksi. Niin pitkään kun näin ei tapahdu meillä Suomessa, ei ole mikään hätää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *