Poliittiseen järjestelmään liittyvään keskusteluun on liitetty viime vuosina kaksi hokemaa, jotka toistuvat suomipolitiikkaan väsyneiden päättäjien puheissa: politiikka on rikki ja Junckerin laki tekee päätöksenteosta tehotonta. Junckerin lailla viitataan EU:n komission entiseen puheenjohtajaan Jean-Claude Junckeriin, joka on todennut että ”Me kaikki tiedämme, mitä politiikassa pitäisi tehdä, mutta emme tiedä, kuinka tulla valituksi uudelleen sen jälkeen”.

Keskusteluun liittyy usein nyyhkyttelyä sen perään, miten politiikan tekemisen tapa on muuttunut ja yhtenäiskulttuurin ohella sopiminen ja konsesushakuisuus on mennyttä. Yhteisen vastuunkannon käsite on kuulemma murtunut. Näihin puheenvuoroihin on olennaista hämmästellä populismin nousua Euroopassa, Brexitin toteutumista ja Donald Trumpin valintaa.

On totta. Politiikka on muuttunut. Mutta ei se ole muuttunut johonkin ennalta tuntemattomaan suuntaan. Ehei. Se on palaamassa juurilleen. Meille hallintoa ja johtamista opiskelleille akateemikoille on tuttua yhdistää poliittinen päätöksentekoprosessi osaksi johtamisen rakenteita. Tästä puhutaan paljon valtio-opin ja hallintotieteen luennoilla. Ja osittain tässä ollaankin oikeassa. Kuitenkin samalla politiikasta unohdetaan sen toinen olemus. Politiikka on myös taistelua.

Napoleoniakin vastaan taistelleen preussilaisupseerin ja filosofin Carl von Clausewitzin mukaan politiikka on sodankäynnin jatke. Tai toisinpäin. Realismia, jossa tahtojen dialektiikka valitsee voittajan. Ja tähän suuntaan Suomi on ollut pitkään matkalla. Politiikka polarisoituu ja napaistuu. Eri puolet hakevat asemiaan. On olemassa höttö-Suomi ja sitten on olemassa konservatiivinen Suomi. Sinun ei tarvitse arvata, kumpaa lippua itse heilutan. Konservatiivisuuteen on isketty syvälle taantumuksellisuuden ja epäpätevyyden leima. Nykyään ei ole järkevää ja mediaseksikästä omata konservatiivinen imago. Tai ainakaan pitää ajatuksistaan meteliä. Intellektuelli pitää sinua outona lintuna ja urakehityksesi saattaa tyssätä (jos et ole jo menettänyt sen takia työpaikkaasi). Vertailukohteena mieleeni tulee lähinnä ylipolitisoituneen 1970-luvun vasemmistolainen hegemonia, jonka aikana Kekkosesta ja Neuvostoliitosta sai lausua vain kauniita ajatuksia.

Miksi sitten kuitenkin olen konservatiivi? Olenko demokratiavastainen? En totisesti. Puolustan liberaalia länsimaista demokratiaa ja parlamentarismia, koska koen niiden olevan terveen yhteiskunnan perusta. Olenko markkinavastainen? Päinvastoin. Ajattelen että vapauksia, kuten vapaata markkinataloutta, sananvapautta, elinkeinovapautta on puolustettava länsimaisen demokratian perustana.

Olen konservatiivi, koska ajattelen, että kaikki näkemämme muutos ei ole positiivista kehitystä ja opitut tapamme ja arvomme ovat olemassa hyvästä syystä. Ajattelen, että liberaalin demokratian pahin vihollinen ei ole konservatiivinen maailmankatsomus, vaan vallankumouksellinen, rakenteita räjäyttelevä vasemmistolainen arvoliberalismi joka haluaa katkoa siteemme historiaan. ”Kansa joka ei tunne menneisyyttään, ei hallitse nykyisyyttään, eikä ole valmis rakentamaan tulevaisuutta varten.” Näin totesi jalkaväen kenraali Adolf Ehrnroth. Olen hänen kanssaan samaa mieltä.

Eri kirjoissa ja pamfleteissa on julkaistu ajatuksia politiikan rakenteiden uudistamiseksi, ja hyvä niin. Ei kannata tehdä sitä virhettä, että ylimielisesti sivuuttaa kritiikin ja ajan signaalit. Politiikan tekemisen rakenteet kaipaavatkin uudistuksia. Uudistuksissa on kuitenkin muistettava, että valtio ja hallinnon rakenteet ovat olemassa kansaa varten, ei niin, että kansa olisi olemassa valtiota varten. Sen on mahdollistettava pelikenttä ja säännöt; mutta politiikan sisältö tulee demokratiassa vapailta yksilöiltä. Ja tulee muistaa, että demokratiassa kansa saattaa joskus antaa myös takaisin.

Vuoden 2017 kuntavaalien aikaan eräs politiikkaan ja puolueisiin pettynyt äänestäjä puki television vaalilähetyksessä sanoiksi sen, mikä monien mielestä nykypolitiikassa mättää: ”Ennen vaaleja luvataan kaikkea mahdollista, ja vaalien jälkeen tehdään jopa lupauksiin nähden päinvastaista politiikkaa.” Kuulostaako tutulta?

Suomi kaipaa selkeän vaihtoehdon joka ei sumuta äänestäjiä vaaleissa sekalaisilla lupauslistoilla kuin markkinatorien helppoheikit vaan pohjaa poliittiset avaukset rehelliseen perustaan. Puolustaa demokratiaa, uskaltaa tehdä epämiellyttäviäkin päätöksiä eikä aliarvioi kansan mielipidettä. Siksi olen konservatiivi. Ja siksi olen valinnut puoleni.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *