Tänään 28.2. vietetään Kalevalan päivää. Varsinaisen Kalevalan ensimmäinen painos eli Vanha Kalevala ilmestyi vuonna 1835, ja nykyisin pelkkänä Kalevalana tunnettu Uusi Kalevala vuonna 1849. Elias Lönnrotin keräämä runokokoelma on keskeinen osa kulttuuriperintöämme ja kansallista identiteettiämme.

Käydessäni peruskoulua 70-luvulla oli Kalevalaan tutustuminen normaali osa opintosuunnitelmaa. Kalevalaa luettiin koulussa ja henkilöhahmoista keskusteltiin. Lapsille opetettiin, että Kalevalasta pitää olla ylpeä. Tuohon aikaanhan niitä suomalaisia ylpeydenaiheita ei niin valtavasti ollut. Olihan Paavo Nurmen sankarijuoksuistakin jo kulunut aikaa ja Neuvostoliitto sekä suomettuminen olivat arkipäivää.

Kalevala oli itselleni pikkupoikana mieleen, koska siinä oli seikkailuja, sotia, sankareita ja pahiksia. Myös Sammon taonta kiehtoi mielikuvitusta. Sampo oli ihmeellinen, rikkauksia tekevä mylly. Sellainen kun olisi, niin voisi huolet heittää, ajattelin.

Nykyäänhän mikään kansallisaatteeseemme liittyvä ei ole itsestään selvää. Akseli Gallen-Kallelan Aino-triptyykkiä on pyydetty usein poistettavaksi Ateneumin seinältä. Kriitikot näkevät siinä vain vanhan miehen ahdistelemassa nuorta neitoa. Tällainen vaatimus ei tietenkään kohdistu vain tuohon maalaukseen ja siinä kuvattuun tilanteeseen vaan koko kansalliseen perintöömme. Eli koko kulttuurihistoriassamme on joidenkin mielestä jotain pahaa.

Kansallinen perintömme ei ole tällaisen vuoksi vaarassa, mutta luonnontieteellisen termin mukaan perintömme on ”silmällä pidettävä”. Tänään kannattaa hetkeksi pysähtyä ajattelemaan Suomea, suomalaisuutta ja kulttuuriperintöämme. Ja olla hyvällä tavalla ylpeä tästä kansasta ja siitä matkasta, minkä se on historian saatossa kulkenut.

Hyvää Kalevalan päivää!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *