Terveisiä Afrikasta. Täällä kehitysmaassa asuessa tulee tutustuttua paikalliseen kulttuuriin ja paikallisiin tapoihin ja mietittyä monien asioiden toimivuutta ihan eri kantilta kuin Suomessa. Yksi asia itseäni oli vaivannut jo Suomessa ja täällä entistä enemmän, nimittäin kehitysapu. Olin kuullut että sambialaisen taloustieteilijän Dambisa Moyon kirja Dead Aid antaa aiheeseen hyviä näkökulmia, joten ostin täällä kyseisen kirjan perehtyäkseni aiheeseen lisää.

Suomessa kehitysapukeskustelu vaikutti pyörivän kahden näkökulman ympärillä: joko kehitysmaita halutaan auttaa kehitysavulla tai kehitysmaita ei haluta auttaa vaan käyttää rahat omassa maassa muihin tarkoituksiin. Moyon näkökulma koko kysymykseen on toinen: kehitysapu itsessään on haitallista, joten jos kehitysmaita halutaan auttaa niin kehitysapu pitää lopettaa – aika radikaalin kuuloinen väite! Oli suorastaan pakko ottaa selvää, miksi Moyo päätyy tällaiseen lopputulokseen.

Moyo käy kirjassaan läpi koko kehitysavun historian alkaen Marshall-avusta ja Afrikan siirtomaavallan purkamisesta vieden lukijan läpi kylmän sodan kehitysapukilpailun ja päättyen 2000-luvun julkkisten tekemiin kehitysapukampanjoihin. Historian tuomio on murskaava. Afrikan maat eivät ole kehittyneet parempaan suuntaan yhteiskuntina, vaan päinvastoin taantuneet. Rikkaita on toki enemmän kuin ennen, mutta köyhiä vielä enemmän. Afrikan maiden talouskasvu laahaa ja köyhyysongelma on räjähtänyt käsiin. Vuonna 1970 Afrikan väestöstä köyhiä oli 11%. Mittavien, satojen miljoonien dollareiden köyhyydenpoistamisohjelmien jälkeen voisi kuvitella että ongelma olisi saatu ratkaistua, mutta vielä mitä: vuonna 1998 (kehitysavun ollessa korkeimmillaan) köyhiä oli jo 66% väestöstä. Eniten kehitysavusta riippuvaisten maiden keskimääräinen talouskasvu on ollut Moyon mukaan viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana vuosittain -0,2%. Vaikka väestö on kasvanut huomattavasti nopeammin kuin muualla maailmassa, siitä huolimatta Afrikan maiden osuus maailmankaupasta on samaan aikaan pudonnut 60 vuodessa kolmesta prosentista yhteen prosenttiin. Talous on siis taantunut kehitysavusta huolimatta – tai itse asiassa juuri sen takia, väittää Moyo. Kehitysapu kiihdyttää inflaatiota, nostaa korkoja ja vahvistaa valuutan arvoa köyhissä maissa – näin aiheuttaen investointien puutetta, työttömyyttä ja köyhyyttä, joita yritetään ratkaista lisäämällä kehitysapua. Vienti ei vedä koska kilpailukyky kärsii eikä ”Kiina-ilmiötä” pääse syntymään. Näin köyhät maat eivät pääse ponnistamaan ylös köyhyyskuopastaan.

Tämä problematiikka on helppo ymmärtää täällä paikan päällä: useimmat tuotteet ovat samanhintaisia tai kalliimpia kuin Suomessa, kun ottaa laadun huomioon. Kehitysavun negatiiviset vaikutukset näkyvät joka sektorilla. Helposti sitä ajattelisi, että vaikkapa koulutuksen tarjoaminen olisi hyvää kehitysapua – mutta maksullisen koulutuksen maassa se johtaa koulumaksujen kasvuun, jolloin lopulta tavallinen ihminen ei kykene hankkimaan koulutusta ilman avustuksia. Oravanpyörä pyörii: jos sisään tuodaan pelkkää rahaa ilman uutta osaamista, toimintatapoja tai tuotteita, rahan vaikutus realisoituu vain inflaationa rahan kvantiteettiteorian mukaisesti. Mutta nämä ovat vain taloudellisia vaikutuksia: yhteiskunnalliset vaikutukset ovat, jos mahdollista, vielä suuremmat.

Kehitysapuriippuvuus johtaa kehitysapua vastaanottavissa maissa passiivisuuteen. Poliittisten johtajien ei tarvitse tehdä vaadittavia toimenpiteitä elinolosuhteiden parantamiseksi, koska on aina varaa ajatella, että hädässä apu tulee ulkopuolelta. Kehitysapua vuotaa korruptioon, jota ei pidetä niin pahana asiana, koska raha ei tule suoraan veronmaksajien taskuista. Kehitysapumiljoonista kilpaillaan ja kirjan mukaan jopa osa Afrikan aseellisista konflikteista (kuten Somalian sisällissota) johtuu pohjimmiltaan kehitysavusta taistelemisesta. Valta-asemat eivät ole enää ensisijaisesti vastuunkantamisen paikkoja, vaan edunsaajien paikkoja. Siksi niistä kannattaa taistella.

Moyon mukaan kehitysapubisnes on saatava loppumaan, toki hallitusti. Kehitysmaille on olemassa parempi tie ulos köyhyysloukusta. Ja tämä ratkaisu on markkinavetoinen.

Ensinnäkin kehitysmaiden on pyrittävä avoimille lainamarkkinoille. Valtion investointeja ei enää rahoitettaisi vastikkeettomalla kehitysavulla, vaan sijoittajien rahoilla – ja sijoittajat haluavat vastinetta sijoituksilleen. Tällaisen rahan varassa ollessaan valtion on panostettava yhteiskunnan toimivuuteen ja vakauteen saadakseen rahaa. Kehitysavun kanssa tilanne on yleensä päinvastainen, mikäli asiat menevät huonosti on rahaa luvassa. Kehitysmailla on erittäin hyvät mahdollisuudet päästä kiinni talouskasvuun, mikäli talouskasvua hidastavaa ilmaisen rahan virtaa ei ole. Vaikka sijoittajan riskit kehitysmaiden valtionlainamarkkinoilla ovat suuremmat, niin ovat myös tuototkin. Moyon mukaan 10% vuosittainen tuotto olisi melko tavanomainen, 25–30% ei olisi mahdoton. Sopivalla hajauttamisella sijoittaja tai rahasto saisi helposti pienennettyä riskit siedettävälle tasolle. Etenkin kun ottaa huomioon, että kehittyvät taloudet hyötyvät kehittyneiden talouksien taantumakausista.

Toisekseen rajat ylittävää kaupankäyntiä on lisättävä. Omana ajatuksenani sanoisin, että erityisesti meidän eurooppalaisten pitäisi ymmärtää tämä. Suurten sotien jälkeen Euroopassakin levottomuudet haluttiin saada ehkäistyä lisäämällä eurooppalaisten valtioiden keskinäistä taloudellista riippuvuutta ja keskinäisen kaupankäynnin tuomaa hyvinvointia – usein puhutaan eurooppalaisesta rauhanprojektista, menestystarinasta. Kehitysapu ei lisää afrikkalaisten ihmisten riippuvuutta toisistaan, vaan ulkopuolisesta avusta. Moyo korostaa erityisesti OECD-maiden omille viljelijöilleen antamien maataloustukien haitallisuutta kehitysmaille (vaikka myös monet kehittyvät maat, kuten Kiina, Intia, Meksiko ja Egypti tukevat omaa maatalouttaan, erityisesti puuvillan tuotantoa), kuten myös EU:n sekä afrikkalaisten maiden toisilleen asettamia maataloustuotteiden tulleja. Keskimäärin Afrikan maiden välinen kauppa muodostaa vain 10% kokonaisviennistä – siinä missä Euroopassa lukema on 63% ja Pohjois-Amerikassakin 40%.

Kolmas tärkeä keino on mikrolainoittaminen. Toisin kuin kehitysapu, mikrolainat auttavat eniten juuri kaikkein köyhimpiä. Pienellä avustuksella ihminen voi päästä yrittämällä kiinni työnsyrjään ja toimeentuloon. Lainan takaisinmaksuvelvoite kannustaa työntekoon ja henkilökohtaiseen vastuunottoon. Yleensä mikrolainajärjestelmiin kuuluu myös yhteisvastuullinen puoli, jossa lainasta vastaa käytännössä isompi ihmisryhmä: mikäli yksi ryhmän jäsen ei saa lainaansa hoidettua, ryhmälle ei enää myönnetä lisää lainoja. Tämä saa käytännössä aikaan sen, että ryhmän muut jäsenet tarvittaessa maksavat vaikka porukalla lainan takaisin ajoissa, periäkseen sen myöhemmin lainanmaksussa epäonnistuneelta takaisin.

Moyo ehdottaa kirjassaan myös maatalousmarkkinoiden avaamista länsimaihin. Luulen, että tämä on suurin kompastuskivi kirjan ehdotuksista. Mutta vaikka maatalousmarkkinat eivät avautuisikaan, on moni kehitysmaa kuitenkin pystynyt nousemaan myös ilman mittavaa maataloustuotteiden vientiä. Tämä on tapahtunut kehittymällä maatalousmaasta teollisuusmaaksi. Moyon mukaan mahdollisuudet tähän ovat tietyiltä osin hyvät, sillä onhan afrikkalainen palkkataso selvästi jopa aasialaista matalampi. Tarvitaan vain parempaa infrastruktuuria, osaamista ja kilpailua Afrikan maiden välille.

Miksi asiat pitäisi hoitaa Moyon kertomalla tavalla? Koska meillä on olemassa näyttöä siitä, että normaalilla kaupankäynnillä saadaan aikaan tuloksia. Saamastaan kritiikistä huolimatta kapitalismi on onnistunut parhaiten vähentämään maailman köyhyyttä. Afrikan suurin yksittäinen kauppakumppani on tällä hetkellä paljon puhuttu Kiina. Vaikka Kiinan tavassa hoitaa asioita Afrikassa on laajasti huomautettavaa esimerkiksi työturvallisuus- ja ihmisoikeuskysymyksien näkökulmasta, on Kiinan toiminta saanut Afrikassa aikaan juuri niitä vaikutuksia, joita kehitysavulla on tavoiteltu: infrastruktuuri paranee, ihmiset saavat töitä ja köyhyys vähenee. Ja tämän ovat huomanneet myös afrikkalaiset itse, kyselytutkimuksen mukaan ihmisten mielikuvat Kiinasta ovat likipitäen kaikissa tutkimuksella mitatuissa maissa paremmat kuin mielikuvat Yhdysvalloista. Kaikesta kehitysavusta huolimatta! Ajatelkaa, että Kiinan ja Afrikan valtioiden välisen kaupan arvo yksistään vuonna 2015 oli 500 miljardia dollaria, siinä missä koko 60 vuoden aikana annettu kehitysapu on vain kaksi kertaa tuota isompi eli 1000 miljardia dollaria. Raha ratkaisee.

Usein käy niin, että hyvällä tarkoituksella perustellaan toimenpiteitä, jotka eivät yksinkertaisesti toimi. Vaatii paljon rohkeutta ottaa pää pois puskasta ja myöntää että olen ollut koko tämän ajan väärässä. Sen takia tarvitaan uusia sukupolvia, joiden ei tarvitse kantaa edellisten sukupolvien luutuneita mielipiteitä. Nyt tarvittaisiin sitä paljon puhuttua rohkeutta rakentaa tulevaisuutta myös kehitysmaille. Rohkeutta luopua epäonnistuneista toimintamalleista. Rohkeutta luopua oman kilven kiillottamisesta joulupukkia leikkimällä ja alkaa tehdä niitä asioita joilla saadaan aikaan suuren mittakaavan tuloksia.

Meidän pitäisi kristillisdemokraatteina ymmärtää, että yritykset vähentää köyhyyttä rahalla ei ole kestävä tie. Sosialismi ei toimi, sen olemme jo oppineet – jos emme ajattele sen toimivan täällä, miksi se toimisi kehitysmaissa? Vain ja ainoastaan työllä köyhyys voidaan saada loppumaan. Tämä on erityisen mielenkiintoista siitä näkökulmasta katsottuna, että liberaali markkinatalousvetoinen länsi yrittää saada Afrikkaa nousemaan sosialistisilla keinoilla, kun taas kommunistipuolueen hallitsema Kiina yrittää saada Afrikan nousuun vanhalla kunnon kapitalismilla. Olisiko meillä tässä linjan tarkistamisen paikka?

Jiska Gröhn, Kälviä

Kuva: Peter Lang

2 kommenttia

  1. Kirjoittajan esille nostamat näkökohdat ovat perusteltuja, kun puhutaan kehitysavusta julkishallinnolle. Mutta kirjoittajan asiantuntemattomuus tulee esiin seuraavassa. Olen ollut keräämässä varoja naisten turvakodin rakentamiseksi Keniaan, lukutaitotyöhön Nepaliin, ja niin edelleen. Turvakoti on toiminnassa ja aapista luetaan ahkerasti. Tämäkö pitäisi lopettaa? On karkea virhe puhua “kehitysavusta” yhtenä kokonaisuutena, sellainen ohjaa julkista keskustelua väärään suuntaan. Järjestöjen paikallistasolla tekemän työn vaikuttavuus on yleisesti tiedossa ja sitä pitäisi lobata ahkerasti – niinkuin KD:ssa onneksi paljon tehdäänkin.

  2. World Vision tekee juuri sellaista ruohonjuuritason työtä, joka auttaa hieman samalla tavoin kuin mikrolainoitus. Kehitysapurahoja pitäisi saada suunnattua köyhimpien avuksi juuri järjestöjen kautta.

Vastaa käyttäjälle Krista Dachauer Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *